keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Ensimmäistä kertaa estevalmennuksessa

© Tiia Jordan


Viikko sitten osallistuttiin meidän ensimmäiseen yhteiseen estevalmennukseen. Olen hypännyt Ompulla aika vähän ja se on ihan jo rotujensa (lv-torinhevonen) vuoksi kehittynyt hyvin hitaasti. Sen ollessa 4-vuotias aloiteltiin hyppyhommat ja hypättiin aika huolettomasti pieniä esteitä. Sitä seurasi kesän mittainen tauko, minkä jälkeen palattiin hyppytouhujen pariin ja käytiin paristi kisoissakin. Sitten kuvioihin astui sairasteluja, minkä vuoksi hyppääminen jäi hetkeksi tauolle ja niiden jälkeen halusin pitää hevosella muuten vaan taukoa rankemmasta treenistä ja antaa sen kasvaa ja kehittyä rauhassa. Se on ollut oikea päätös, sillä nyt hevonen on kehittynyt todella paljon ja etenkin sen kroppa alkaa olla siinä mallissa, että se kykenee liikkumaan kevyesti ja tasapainoisesti. Kotona treenit ovat sujuneet aika mukavasti, joten päätin palata hyppäämisen pariin ja innoistuin varaamaan itselleni ihan yksityisvalmennuksen.

Kontrolliharjoituksia


Esteillä hevosen hyvä ratsastettavuus ja sitä kautta syntyvä kontrolli ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Palasimme hyppytauolta keskittyen nimenomaan hevosen ratsastettavuuteen ja kontrolliin, mikä oli enemmän kuin sopiva aihe meille. 

Omppu on aika iso ja ehkä myös hieman kömpelö hevonen. Olen tottunut todella erilaisiin hevosiin ja siitä syystä Ompun ratsuttaminen on ollut minulle monellakin eri tavalla vaikein projekti, mihin olen törmännyt. Sen herkkä luonne ja aavistuksen töitä vieroksuva asenne on aika vaikea yhtälö. Samalla kun sitä täytyy kohdella silkkihansikkain herkän luonteensa vuoksi, tarvitsee se jämäkkää ohjeistusta tulevista työtehtävistä. Tasapaino näiden kahden ominaisuuden välillä ei ole aina ihan helppoa. 

Valmennus aloitettiin ravaamalla pientä kolmikaarista kiemurauraa, missä jokaiseen kaarteeseen tehtiin voltti. Hevonen piti saada liikkumaan kontrolloidusti ja hyvässä tasapainossa, sillä kaarteet olivat pieniä ja seuraava kurvi tuli aika nopeasti vastaan. Ensimmäiseen räpellykseen nähden viimeinen suoritus oli varsin kelvollinen, vaikka hyvä se ei vieläkään ollut. Ompun ohjaksissa olo tuntuu huojuvalta, enkä osaa hallita omaa kehoani ja keskittyä Ompun liikkumiseen tarpeeksi hyvin yhtä aikaa. Ravitehtävän aikana mielessäni kävi, että olisikohan vihdoin aika aloittaa jokin muu, ratsastusharrastusta tukeva liikuntamuoto. Omaa fyysistä kuntoa ja kehonhallintaa parantamalla ratsastus helpottuisi varmastu huomattavasti. 

Samaa kaavaa alusta loppuun


Valmennuksen alussa haettiin volttien kautta kontrollia ja se sama jatkui myös esteillä. Menimme saman tyyppistä harjoitusta ja reittiä koko tunnin ajan. Aloitimme ravipuomeista ja lopuksi hyppäsimme pientä esterataa. Pidin erityisesti siitä, että keskityimme valmennuksessa vain kahteen asiaan, eli kontrolliin ja hevosen ratsastettavuuteen. Mikäli olisimme näiden asioiden lisäksi alkaneet puuttumaan liikaa vaikka istuntaan, olisi alkuperäinen idea jo kärsinyt. Monilla valmentajilla on tapana pyytää vähän liikaa kerralla. Kaikkea ei voi muuttaa hetkessä ja monesti virheiden korjaamiseen kuluu paljon aikaa. 

Valmennuksesta lähdettiin kotiin erittäin hyvillä mielen. Sovin seuraavan valmennuksen heti kahden viikon päähän ja jos aikataulut natsaavat hyvin, niin ensi viikolla valmentaudutaan taas. Haluan nyt ainakin aluksi käydä hyppäämässä vain valmentajan silmän alla ja ehkä rutiinin tultua jatkan hyppytreenejä myös yksin. Tavoitteena olisi hypätä tällä kaudella pari pientä luokkaa ja seuraavalla kaudella sitten enemmän. Katsotaan nyt rauhassa mihin aika, raha ja innostus riittävät. Laitan tähän loppuun vielä videon valmennuksesta, missä on satunnaisesti valittuja hyviä ja huonoja pätkiä.

Videon © Roosa Kilpeläinen

tiistai 29. toukokuuta 2018

Eteenpäinpyrkimyksen parantaminen

© Iina Makkonen

Kaikille kanssaharrastajille on varmasti joskus sattunut sellainen hevonen takapuolen alle, mitä pitää punkea ja puskea eteenpäin. Se ei välitä kantapäiden koputuksista, eikä lotkauta korvaansa edes koulupiiskalle. Maiskutuksille tälläinen hevonen vain naurahtaa. Epätoivoisimmat saattavat kokeilla virittää raipan päähän vaikka minkälaista pussia, mikä saisi suhinallaan hevosen edes havahtumaan. Laiskaa hevosta ratsastaessa voi vain toivoa, että taivaalta tipahtaisi joku taikavarpu käteen, millä hevosen saisi vihdoin liikkumaan. Toinen vaihtoehto on toki kouluttaa hevonen herkäksi pohkeelle.

Suomenhevosen päättäväisyys ja tinkerin itsepäisyys


Fiona on ollut koko ikänsä enemmän ja vähemmän hidas pohkeelle. Jo sisäänratsastuksen alkuvaiheessa se saattoi harrastella jumittamista, mutta liikkui kuitenkin napakan käskemisen jälkeen. Jossain vaiheessa se kuitenkin oppi, että eihän hänen ole pakko liikkua ollenkaan jos hän ei tahdo. Kun poni tuli minulle kasvamaan ja saamaan lisäkoulutusta viime vuoden syyskuussa, oli sen tilanne jo aika vakava. Se saattoi pysähtyä keskelle kenttää ja jämähtää niille sijoillen. Oli suuren työn ja tuskan takana saada sitä edes kävelemään jos se ei halunnut itse liikkua. Fiona on itsepäisin hevonen minkä tunnen ja se on valitettavasti oppinut elämänsä aikana, että ihmiset eivät mahda sille yhtään mitään jos se itse päättää laittaa ''kovan kovaa vastaan''. 

Ihan ensin oli tietenkin asennoiduttava ratsastukseen ihan uudelleen. Täytyi unohtaa kaikki se, mitä poni oli jo aiemmin osannut ja aloittaa tietyllä tavalla ihan alusta. Minun piti malttaa mieleni ja ratsastaa lyhyitä aikoja kerrallaan niin, että harjoitukset lopetettaisiin aina onnistuneeseen suoritukseen. Poni, jolla aiemmin tein onnistuneita laukanvaihtoja olikin nyt poni, millä en saanut aina edes laukkaa nostettua. Siitä oli tullut turta, kyllästynyt ja opitusti avuton tietyissä tilanteissa.

Eteen keinolla millä hyvänsä


Kun jumitus alkoi, oli mielessäni vain yksi ajatus. Hevosen on otettava minun pyynnöstäni askel eteenpäin, keinolla millä hyvänsä. Pohkeet ja raippa eivät tuottaneet toivottua tulosta. Raipasta se saattoi pukittaa, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Maiskutin ja käytin sekä pohkeita, että raippaa yhtäaikaisesti taukoamatta pitkiäkin aikoja toivoen, että kun poni ottaa askeleen eteenpäin voisin istua täysin hiljaa ja rapsutella sitä. Poniahan ei minun heilumiseni selässä paljoa kiinnostanut, joten oli pakko keksiä jotain muuta.

Meille ratkaisu löytyi ponin paikallaan pyörittämisestä. Vedin Fionan pään minun jalkaa vasten ja käskin sitä liikkua pientä ympyrää paikallaan. Tässä kohtaa hevosen on hyvin vaikeaa olla enää paikallaan kun se tahallisesti ''horjutetaan'' käännöksen kautta liikkelle. Pyörin muutaman ympyrän, minkä jälkeen tarjosin ohjaa ja pyysin kauniisti pohkeilla, haluaisiko poni liikkua eteenpäin. Eihän se halunnut. Jatkoin pyörittämistä niin kauan, kunnes poni tajusi, että hänen on helpompi kävellä eteenpäin kuin pyöriä paikoillaan.

Herkistäminen


Sen jälkeen kun poni oli oppinut, että jumittaessaan se joutuu pyörimään, riitti yleensä vain yksi pyörähdys ja se suuntasi eteenpäin. Käytin pyörähdyksiä hyödykseni myös muissa ongelmissa kuin jumituksissa, sillä se oli oppinut liikkumaan eteen välittömästi sen eteen kun joutui pyörimään. Toisinaan jos se ei siirtynyt käynnistä raviin, saatoin alkaa pyörittää sitä ja käskin sitä siirtymään raviin suoraan pyörähdyksestä. Onnistuneen suorituksen jälkeen heitin ohjat pois ja rapsuttelin sitä molemmilla käsillä antaen sen siirtyä samalla käyntiin. 

Pyörähdykset jäivät pian kokonaan pois ja enää eteenpäin menemiseen tarvittiin vain pohjeapu. Onnistuneesta suorituksesta palkittiin aina. Vähitellen pohjeapua pienennettiin ja pienennettiin, niin kauan kunnes se liikkui eteen jopa pohkeen hipaisusta tai istuinluilla eteenpäin ''tönäisemisestä''. Tähän vaiheeseen asti en välittänyt juurikaan hevosen muodosta tai mistään muustakaan, sillä se ei ollut merkityksellistä. Ainut sääntö oli se, että pohkeesta liikutaan eteen aina ja jokaisessa tilanteessa missä ratsastaja vain pyytää. Tein paljon ''äkkilähtöjä'', eli käynnistä pyysin sen mahdollisimman nopeasti kiitolaukkaan. Pian huomasin, että aiemmin täysin pohkeeseen reagoimaton poni alkoi jopa kuumua hieman, kun se odotti koska saisi taas käskyn liikkua, mistä puolestaan se tiesi saavansa kehuja. 


Vähitellen kun ponin eteenpäinpyrkimys parani ja se liikkui aina tarpeeksi reippaasti eteen, alettiin pyytää vauhtia maltillisemmaksi ja ponia parempaan tahtiin, sekä tuntumalle. Sen verran hyvin osasin tämän sille opettaa, että nyt joudun suurimmaksi osaksi vain jarruttelemaan ponia. Toistaiseksi meidän meno on aika epätasaista, sillä aikaisemmin jatkuvasti kovaa ja pitkillä askeleilla harppova poni joutuukin nyt pätkittäin vähän paremmin töihin ja kantamaan itseään. 

Edelleen joudutaan palaamaan koulutuksessa taaksepäin, mikäli Fiona on joku päivä laiskan oloinen. Silloin heitän ohjat hetkeksi pois ja muistellaan, miten pohkeesta pitikään liikkua. Näitä kertoja ei satu edes jokaiselle kuukaudelle, eli todella harvoin niitä huonoja päiviä enää edes on. Lisään alle sensuroimattoman videon, mikä on kuvattu muutama päivä sitten. Kovin epätasaiseltahan tuo meno näyttää, mutta seuraavana projektina onkin saada poni tasaiseen tahtiin ja peräänantoon. Mielenkiintoistahan tämä on, kun ei olla koskaan valmiita!


Miten te ootte omat laiskamatonne liikkumaan? Kerro parhaat vinkit kommenteihin! Mainitkaa myös, mitä mieltä olitte tästä postauksesta ja toiko se teille mitään uutta ajattelemisen aihetta ☺

torstai 24. toukokuuta 2018

Ympäri mennään ja yhteen tullaan

 ''Tänään en tullut näppäimistön ääreen kertomaan iloisia uutisia. Tulin nimittäin ilmoittamaan, että aion jättää blogin kirjoittamisen tauolle. Minun tekisi mieli sanoa, että aion lopettaa kokonaan. Annan kuitenkin itselleni mahdollisuuden palata kirjoittamisen pariin, jos se jonkun ajan päästä tuntuu luontevalta.''
Kaksi kuukautta sitten päätin sulkea bloggerin. En halunnut tehdä lopullista päätöstä, sillä tunnen itseni liian hyvin ja arvasin, että tässä saattaisi käydä näin. Yritin asettua ensin uudelle Instagram-tililleni, mutta se ei ottanut tuulta alleen. Olen päivittänyt tiliä kyllä ahkerasti, mutta pidemmät pohdinnat ovat puuttuneet. Päätin luoda yksityisen Facebook-ryhmän, mikä on yllättänyt odotukseni. Ryhmään on tullut mukava porukka ja muutaman vähän syvällisemmän pohdinnan ehdin sinne raapustaakin, kunnes senkin somekanavan heikkoudet kirjoittamista ajatellen tulivat esiin. Facebookissa uusin postaus ei automaattisesti ole sivun ensimmäinen, vaan aikajanalla ylös nousevat ne julkaisut, mistä on viimeisimmäksi tykätty tai mihin on kommentoitu. Lisäksi Facebookin julkaisujen tekstikenttään on vaikeaa kirjoittaa, eikä puuromaista tekstiä voi keskeyttää jakamalla tekstin keskelle vaikka muutamaa kuvaa, niin kuin täällä bloggerissa on tapana tehdä. Itselleni on tärkeää, että lukemani teksti on tarpeeksi kevyttä ja helppoa luettavaa, eikä romaanin mittaiset tekstit Facebookissa ole sitä.

En ollut aluksi varma siitä, haluaisinko palata takaisin bloggeriin. Minulla oli kuitenkin painavat syyt lähteä täältä. Blogin suljettuani menetin kuitenkin myös paljon hyvää. Olisi ollut ''turvallisinta'' jättäytyä vaikka kokonaan taka-alalle somettamisen parista, mutta heittäytyvänä persoonana päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja tulla takaisin. En osaa sanoa, millaista sisältöä tulen tänne tuottamaan. Ainakaan ihan entisellään blogi ei tule missään nimessä jatkamaan. Minulla on kuitenkin kevyen toiveikkaat fiilikset kaiken suhteen ja uskon, että kyllä tänne vielä jotain eloa saadaan aikaiseksi! Lämpimästi tervetuloa kaikille takaisin ♥


Blogin ollessa kiinni on tapahtunut tietysti paljon, mutta isoimpina asioina mielessä on tietenkin oma valmistumiseni ja vakituisen työpaikan löytäminen. Hevoset tarhaavat nykyään yhdessä ja niin kuin yllä olevasta kuvasta näkyy, heistä on tullut hyviä ystäviä. Molemmille hevosille kuuluu muutenkin todella hyvää. Uuden yöpainotteisen kolmivuorotyöni parin ensimmäisen viikon ajan hepat saivat pääasiassa lomailla ja minä keskityin täysillä uuteen työhön ja tietenkin lepäämiseen kaiken sen uuden infon jälkeen. Hoidan hevoset edelleen neljästi päivässä, mikä tietenkin tekee elämästä edelleen aika kiireistä. Viihdyn kuitenkin omassa arjessani niin hyvin, ettei hevosten hoito kuormita minua niin kuin sen voisi kuvitella tekevän. Tietenkin minusta olisi mukavaa joskus nukkua aamulla pitkään, mutta kyllä minä nautin myös siitä, että unisena tallin ovea avatessani sisältä kuuluu vaimeat hörähdykset kuin sanoen; ''Hyvää huomenta''. Tiedostan myös sen, ettei missään täysihoitotallilla voitaisi suuren hevosmäärän vuoksi tarjota juuri näille hevosille sitä parhaiten sopivaa ja hyvin yksilöityä hoitoa. Minä olen pystynyt sen tekemään ja olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta.

Muutamat synttäritkin on vietetty, sillä Omppu ja meidän kissa Iina täyttivät 5-vuotta huhtikuussa ja tyttäreni Ninni samaisen lukeman pari päivää sitten. Fionakin siirtyy 5-vuotiaiden kerhoon kolmen kuukauden päästä, joten melkoinen lapsilauma meillä sitten onkin!


Pidemmittä puheitta, vielä kerran tervetuloa kaikille ♥