sunnuntai 29. lokakuuta 2017

En taikoja tehdä voi

Minun henkilökohtainen heikkouteni on hukkua riittämättömyyden tunteeseen. En oikeastaan koskaan koe olevani riittävän hyvä. Pidän itseäni liian väsyneenä ja kiireisenä äitinä, huonona tyttöystävänä ja paskana hevosenomistajana. Yritän parhaani, mutta se ei vain riitä. Olen asettanut riman aivan liian korkealle. Iltaisin painaessani pään tyynyyn nukahdan usein miettien, miksi en pysty tämän parempaan.


En miellä itseäni perfektionistiksi, vaan pikemminkin suuruuden hulluksi. Minulle mikään ei ole riittävää, vaan aina täytyisi olla enemmän ja minun tulisi pystyä parempaan. Olen oman elämäni jatkuva epäonnistuja ja se on toisinaan todella rankkaa. Mitä enemmän minulla on tekemistä, sitä onnellisempi olen. Silti suuri työmäärä ajaa minut välillä väsymyksen ja hulluuden partaalle.

Hevosille on arkipäivää kuunnella minun itkujani, sillä talli on minulle usein se turvallisin paikka purkaa pahaa oloa ja väsymystä. Ne eivät kysele turhia, eivät huolestu minusta aiheettomasti tai kommentoi muutenkaan mitään mautonta. Juoksuttelin yhtenä iltana molemmat hevoset, jonka jälkeen koin hetkellisen romahduksen. Itku turrutti jalkoja niin paljon, että hyppäsin varusteettoman Fionan selkään loppukäynneiksi. Itkin aikani ja poni vain käveli. Se ei kysellyt tyhmiä, eikä reagoinut minuun mitenkään. Se ei myöskään kerro asioista eteenpäin, eikä sääli minua. Pyyhin kyyneleeni, korjasin meikit ja tallilta lähtiessäni olin jälleen kerran se sama reipas tyttö, millaisena minua pidetään.

En kerro tätä siksi, että haluaisin sääliä. Kerron tämän siksi, ettei kukaan muu kuvittele olevansa jotenkin huono, mikäli kokee jotain samanlaista. Monet ihmettelevät, että kuinka minäkin jaksan pyörittää tämän koko sirkuksen tervejärkisenä. En minä jaksakaan. Kyllä tämä käy voimille sekä fyysisesti, että henkisesti. En kuitenkaan osaa tai edes halua luovuttaa.



Ensisijaisesti koen tarvitsevani enemmän aikaa ja rahaa. Vuorokauden tunnit eivät riitä millään kaiken tekemiseen. Ei ainakaan nyt, kun talvi tekee tuloaan ja kellojakin siirrettiin mielestäni ihan väärään suuntaan. Jokainen päivä on hyvin erilainen, mutta usein minulla on joko työharjoittelua/koulua/töitä, neljä tallikäyntiä, kahden hevosen liikutus, ruoan laitto, kotityöt, lapsen hoito ja milloin mitäkin kissanristiäisiä. Kun toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Mikäli annan aikaa lapselle ja kodille, jää hevoset vähemmälle huomiolle. Jos taas hoidan hevoset niin hyvin kuin haluaisin, ikävöi tyttö kotona äitiään.

Kaiken tämän lisäksi minun pitäisi saada tehtyä enemmän töitä. Opiskelu ja palkaton työharjoittelu ei kovin paljoa tilin saldoa korota, eikä aika meinaa riittää paljon luovuutta ja aikaa vaativalle lisäduunille. Toisaalta minun on pakko ehtiä, jotta saan pidettyä työni. Pian tilalleni hommataan joku muu, mikäki en täytä heidän odotuksiaan.

Joulukin on jo pian, mikä merkitsee minulle nykyään enemmän surun kuin ilon juhlaa. Haluaisin ostaa ihania lahjoja tyttärelleni, poikaystävälleni, perheelleni ja tärkeimmille ystävilleni. Saan kuitenkin aina joulun alla huomata, kuinka rahat loppuvat ennen aikojaan ja joudun varmistelemaan, ettei kukaan osta minulle lahjoja, sillä minun ei ole varaa ostaa heillekään. Silti saan lahjoja, vaikka en niitä ansaitsisi.


Eniten rahaa arjessa syövät tietenkin hevoset. Vaikka en maksakaan kaikkia kuluja itse, kuluu minun rahoistani iso siivu niiden hyvinvointiin. Ostan anatomisesti muotoiltua kuolaimia, paremmin istuvia loimia, sellaisia lisäravinteita mitä koen niiden tarvitsevan, maksan kalliit hierojat, parhaan mahdollisen kengittäjän, huolehdin niille sopivat varusteet ja niin paljon kaikkea kun vain ikinä pystyn. Silti koen, etten ole tehnyt tarpeeksi. Minusta tuntuu, että hevosiltani puuttuu koko ajan jotakin ja että ne ovat huonolla hoidolla. Yritän parhaani, mutta se ei vain riitä.

Olen tallin ja kodin vanki. En voi poistua vuorokaudeksikaan muualle, sillä tallille ei ole tuuraajaa. Saan satunnaisesti apua hevosten sisälle ottoon tai päiväheinien antamiseen, mutta esimerkiksi aamutallin tekijää on vaikeaa saada. Toisilla on työkiiret tai omat lapset kotona esteenä ja loput ovat sen verran kokemattomia, ettei hieman arvaamattoman Ompun käsittely olisi turvallista. Mielummin olen pallo jalassa sidottuna tänne, kuin kuulisin jossain kauempana kuinka Omppu on potkaissut jotakin tai että sitä ei saada loimitettua.


Moni varmasti miettii mielessään, miksi ihmeessä haalin itselleni näin paljon tekemistä? Miksi en luopuisi kaikesta siitä, mitä en jaksa tehdä? Miksi ihmeessä koen riittämättömyyden tunnetta, vaikka yritän jatkuvasti parhaani? Miksi se ei riitä?

En yksinkertaisesti osaa luovuttaa. En halua hyväksyä sitä, etten pystyisi. Riittämättömyyden tunne on taakka ja se uuvuttaa, mutta samalla se kannustaa. Minun tulee yrittää aina vain kovemmin ja kovemmin, olla aina vain parempi ja parempi. En tule koskaan luovuttaman.

Tulen olemaan aina se reipas tyttö.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Omppu jää hermo- ja/tai sairaslomalle

Kaikki kuvat ja video © Essi Häyrinen

Tästä ei ole tulossa ihan tavallista kisapostausta. Haluan pamauttaa ääneen nyt ajatuksen, joka on pyörinyt päässäni pitkään ja jonka vain lähimmät ystäväni ovat kuulleet. Tiedän, että tämän jälkeen monet naureskelevat ja miettivät, kuinka ylihysteerinen ja hölmö vellihousu minä olenkaan. Olen tai en, tämä on minun hevoseni, minun harrastukseni ja minä teen päätökset riippumatta siitä, ovatko ne hyviä vai huonoja.

Omppu saa jäädä nyt hermo- ja/tai sairaslomalle.


Olen miettinyt tätä silloin tällöin jo kesästä asti. Olen huomioinut jo kauan, että Ompun takapolvet ovat aavistuksen heikot. Ne eivät ole varmasti kovinkaan kipeät, hevonen ei onnu tai oireile oikeastaan muutenkaan. Minulla on ollut aiemmin hevonen, jolle kehittyi pahat takapolvivammat ja jotenkin tunnustelen nyt Ompussa niitä ensimmäisiä merkkejä, mitä en sen toisen hevosen kohdalla huomannut.

Olen keskustellut asiasta kokeneiden ystävieni ja valmentajani kanssa, eikä kukaan ole huomannut hevosessa mitään poikkeavaa. Kukaan ei ole kehottanut menemään klinikalle, eikä edes huomioimaan niitä treeneissä yhtään. Olen unohtanut asian hetkeksi, mutta sama huoli palaa mieleen aina vähintään muutaman päivän kuluessa. Kaikki ei ole ihan kohdallaan.


Omppu ei oireile juurikaan. Silti olen huomannut sen käytöksessä muutoksia, samoin liikkumisen laadussa ja hyppäämisessä. Muutokset eivät ole isoja ja ovat tulleet niin vähitellen, että ne on vaikea huomata. Samaan aikaan näiden pienten negatiivisten muutosten kanssa on tullut kylmät ilmat ja syksy, mikä omalta osaltaan saattaa tehdä hevoset vähän virkeiksi tai erilaisiksi kuin ennen. 

Ainoat oireet joita olen huomannut on joissain kohdissa näkyvä haluttomuus, voimattomuus, lievä jäykkyys ja takapolvien satunnainen ''lonksahtaminen''. Kaikki oireet ovat lieviä, mutta silti minulle hyvin tunnettavissa. Ulkopuolisen silmiin eroa ei ole ja kouluvalmentajammekin kertoi, että hevonen on kehittynyt kesästä paljon ja saanut lisää voimaa.

Ompun lomalle jääminen ei tarkoita todellakaan pelkkää seisomista, vaan sellaista liikuntaa missä edellä mainittuja ongelmia ei esiinny. Ei mitään vaikeaa, ei pakottamista eikä punkemista. Rennosti hevosen ehdoilla hölkkäillen ja samalla tätä tilannetta selvitellen. Kisaaminen ja totinen treenaaminen saavat jäädä nyt hetkeksi tauolle. Onhan minulla Fiona, joka saa nyt sitten vähän enemmän huomiotani.

Hoidanko hevosta vai omaa mielenterveyttäni?


En osaa sanoa. Minä tietysti väitän, että hevosta, mutta monien muiden mielestä omien korvien välistä aluetta. Omppu jää nyt treeni- ja kisatauolle, sekä olen tilannut sille hierojan, satulan sovituksen ja tarvittaessa se saa myös laseroinnin/kinesioteippauksen. Toivon tietysti, että hevonen on terve eikä sen ajoittain haastava käytös tai muut puutteet johdu terveydellisestä ongelmasta. Haluan silti sulkea sen mahdollisuuden pois. Kokeilen ensin edellä mainittuja keinoja ja jos koen tarpeelliseksi, käytän Ompun klinikalla. 

Mielestäni nuoren hevosen kanssa ei voi koskaan olla tarpeeksi tarkka terveydentilasta tai varusteiden sopivuudesta. Niiden on kuitenkin tarkoitus oppia jatkuvasti paljon uutta ja ne pitää saada motivoitumaan työn tekoon. Jos joku varuste puristaa tai hevonen tuntee kipua mistä vaan, se oppii pian inhoamaan ratsastusta ja aloittaa protestoinnin. Minulla on valitettavasti kokemusta siitäkin, että hevosen vikaa ei löydetä ajoissa ja se ehtii tulla täysin mahdottomaksi ratsastaa ennen kuin ihmiset tajuaa mikä mättää. Minä olen joutunut monesti siihen tilanteeseen, että omasta mielestäni hevosessa on ollut jotain vikaa, mutta ammattilaiset väittävät muuta. Loppujen lopuksi se olen ollut aina minä, joka on ollut oikeassa. Yleensä omistaja tuntee oman hevosensa parhaiten ja huomaa pienimmätkin siinä tapahtuneet muutokset. 


Tietenkin vikaa on myös omassa ratsastuksessani. Annan Ompulle varmasti aivan liian usein ristiriitaisia ja epäreiluja apuja, joita vastaan se protestoi. Minä olen kuitenkin ollut yhtä huono ratsastaja koko tämän vuoden mitä olen Omppua ratsastanut, mutta protestointi on alkanut vasta loppukesästä.

Omppu riekkuu niin monesta eri syystä ja se tuntuu tällä hetkellä niin moniongelmaiselta hevoselta, että en oikein tiedä miten mikäkin ongelma ratkeaa. Haluan aloittaa tietenkin terveydentilan selvittämisestä, mutta sen jälkeen minun on tarkoitus säästää ihan toiseen kohteeseen. Haluaisin nimittäin ehdottomasti lähteä ainakin Ompun kanssa Kari Vepsän luokse, mutta rahatilanteen salliessa mukaan lähtee myös Fiona. Molemmilla hevosilla on sellaisia ongelmia, joita minun taidot eivät riitä ratkaisemaan. Olen halunnut koko ikäni päästä Vepsän luokse saamaan oppia ja nyt minulla olisi siihen hyvä mahdollisuus. Tämä on tietenkin opiskelijalle aika iso satsaus rahallisesti, eikä se tule olemaan ihan helppoa. Onneksi minulta ei päättäväisyyttä puutu ja uskon kyllä, että pääsen sinne vielä kun aika on kypsä. Toivottavasti se tapahtuu pian. 

Aika näyttää


Turha tästä on stressiä ottaa. Eiköhän asiat lähde taas sujumaan omalla painollaan. Olin joka tapauksessa ajatellut jättää Ompun pienelle tauolle talvella, mutta nyt se tauko tuli vain odotettua aikaisemmin. Hevosen hyvinvointi on kuitenkin pääasia ja aina jos minusta tuntuu siltä, että kaikki ei ole kunnossa haluan ottaa siitä heti selvää. Olen tehnyt paljon virheitä, mutta en aio toistaa samoja virheitä toistamiseen. 

Ai niin, ja jos joku nyt haluaa sen surullisen kuuluisan ratavideon nähdä niin tässä se tulee. Siihen onkin hyvä lopettaa tämä postaus.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Silmiä avaava kouluvalmennus

Kaikki kuvat ja videot © Aino
Meidän viikonloppu alkoi mukavissa merkeissä, kun suuntasimme perjantai-iltapäivänä kouluvalmennukseen maneesille. Valmentajana toimi jälleen kerran meille tuttu valmentaja ja Omppuakin muutaman kerran ratsastanut Jonna Bordi. Jälleen kerran meillä oli kivan tehokas puolituntinen yksityisvalmennus, jonka päätteeksi kotia kohti tallusti tyytyväinen ratsastaja ja toivottavasti ratsukin.



Valmennuksessa keskityttiin niihin asioihin, mitkä ovat meille hankalia ja mitä tullaan tarvitsemaan sunnuntaina kouluradalla. Suomeksi sanottuna ohjelmassa olivat käynti-ravi siirtymiset, pysähdykset ravista ja laukannostot käynnistä.


Eniten korjattavaa tuli käden käytöstä ja oli minusta erityisen ihanaa, kuinka suoraan valmentaja kerrankin puhui. Monet valmentajat vähän kaunistelevat asioita tai toisessa ääripäässä kaikki sanotaan liiankin suoraan ja vähän ilkeästi, koskaan ratsukkoa kehumatta. Pidän eniten sellaisista valmentajista, jotka löytävät ratsukosta tasapuolisesti sekä hyviä, että huonoja puolia. Minua ainakin alkaa turhauttaa jos koskaan ei kehuta, mutta turhauttavaa sekin on ettei valmentaja kerro puutteita vaikka tiedän itsekin niitä olevan ja paljon.

Mikäli ymmärsin valmentajan sanoman oikein, käytän kättäni liian vähän silloin kun sitä tarvitsisi ja aivan liikaa juuri silloin kun sitä ei tarvittaisi yhtään. Vedän ohjasta silloin kun pitäisi vain jaksaa istua ja jarruttaa hevosta istunnalla. Pidätteet ovat myös turhan nopeita ja suuria. Toisaalta taas yksi isoin ongelmani on se, etten ole osannut tehdä pitätteitä tarpeeksi. En myöskään ole uskaltanut ottaa suuhun tarpeeksi tasaista tuntumaa ja tehdä pidätteitä sen sisällä. Sain kuulla myös monta kommenttia siitä, kuinka minun on otettava ulko-ohjaa paljon paremmin tuntumalle ja päästettävä sisäohjasta hevonen suoremmaksi.



Hiki hatussa ja valmentajan vinkkejä noudattaen homma alkoi toimia kyllä tosi hyvin. Pitkästä aikaa minulle tuli taas sellainen tunne, että kyllä me tästä vielä kehitytään. Blogikommentit ovat joskus niin raadollisia ja kulunut syksy on ollut muutenkin Ompun kanssa aika vaikea monin tavoin, joten motivaatio on toisinaan vähän hukassa. Tälläinen onnistuminen tähän väliin tarvittiinkin. Oli jälleen kerran aika lohduttavaa huomata, kuinka pienillä muutoksilla saadaan isoja asioita aikaiseksi.


Todennäköisesti kisoissa taas alisuoriudutaan ja pahasti (positiivinen ajattelu kunniaan :D), mutta se ei haittaa yhtään mitään. Tällä hetkellä tärkeintä on vain hakea kokemusta kisatilanteista ja nostaa hevosen koulutustasoa rauhallisesti kotona. Sen verran olen asettanut tavoitetta huomiselle, että hevonen voisi käyttäytyä vähän paremmin. Aion juoksuttaa Ompun ennen verryttelyä, joten eiköhän suurimmat höyryt siellä lähde. 

Videon kanssa kävi nyt vähän hassusti. Latasin uuden editointiohjelman ja käytin sitä ensimmäistä kertaa. Siirtin videot muistikortilta suoraan editointiohjelmaan ja latasin valmiin tuotoksen suoraan ohjelmasta youtubeen. Poistin videot vahingossa kortilta ennen kuin tajusin, millaisen pölkyn editointiohjelma videon eteen laittaa. Ihan hyvin tuosta kuitenkin näkyy joten päätin lisätä sen silti. 


Nyt minä taidan jatkaa esteratsastuksen katsomista telkkarista ja alan valmistautua huomiseen koitokseen. Pitäkäähän meille peukut pystyssä!

torstai 19. lokakuuta 2017

Koulukisoihin valmistaudutaan hyppäämällä

Kuvat kaapattu videoilta ja niiden videoiden © Tiia Jordan
Palataan ajassa muutama päivä taaksepäin aina viime lauantaihin asti, kun sain kaverini Tiian houkuteltua mukaan avuksi estetreeneihin. En tykkää hypätä yksin, sillä se on käytännössä haastavaa ja tietenkin myös aavistuksen turvatonta. Kaverista on suuri apu kun ratsastaja haluaa nostaa tai laskea estettä, jos hevonen pudottaa puomin tai ennen kaikkea jos jotain sattuu. Puomi- ja kavalettitreenin voin suorittaa yksin, mutta varsinaiseen hyppäämiseen haluan aina jonkun avuksi. Tämä tietenkin rajoittaa estetreenien määrää, enkä pääse viikottain hyppäämään.


Säännöllisesti hyppääminen olisi tietenkin tärkeää sekä hevoselle, että ratsastajalle. Meille vieläkin tärkeämpää, sillä hyppääminen on meille yhdessä aika vaikeaa. Minun ratsastustyyli esteillä ei todellakaan sovi tälle hevoselle ja se näkyy. Ompullakaan ei ole kovin paljoa kokemusta tai rutiinia tähän hommaan, mikä taas voisi taas puolestaan auttaa ratsastajaa. Olemme jatkuvasti tilanteessa, missä emme ymmärrä toisiamme.


Ongelmat ovat siis vain ja ainoastaan lähestymisissä. En saa ratsastettua Omppua tarpeeksi rehellisesti pohkeen eteen. Hevonen puolestaan alkaa viskomaan päätään vimmatusti muutamaa askelta ennen estettä, jolloin tuntuma ja rytmi häviää. Tästä kaikesta seuraa epäonnistunut lähestyminen ja huono hyppy. Suurimmaksi osaksi syy on tietenkin ratsastajassa, eli minussa.

Ompullakin on varmasti myös oma lusikkansa sopassa. Sillä on nimittäin tapana viskoa päätään milloin missäkin tilanteessa, oli ratsastajaa elässä tai ei. Pään viskomista esiintyy esimerkiksi irtojuoksuttaessa (jolloin se kertoo onko sillä kivaa tai vaihtoehtoisesti jos se ei halua juosta enää), maastossa innostuessa, tarhan portilla kun se odottaa talliin pääsyä tai karsinassa jos se odottaa ruokiaan. Pään viskominen tarkoittaa sen kielellä joko negatiivista tai positiivista asiaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole headshaking-syndrooma, joten sitä vaihtoehtoa on turha ehdottaa.


Luulen, että pään viskominen johtuu vain innostuneisuudesta. Teoriaani tukee myös se, että Ompun väsyessä (lue: jos hyppyjä on tehty liian monta) tätä ei enää tapahdu. Minun tulisi tietenkin osata ratsastaa hevosta hyvin, oli se innostunut tai ei.

Korjatessani lähestymisien epätasaisuutta, otan Ompun vähän turhankin pakettiin. Minun tulisi osata pitää se ohjan ja pohkeen välissä kuitenkaan tukahduttamatta sen eteenpäinpyrkimystä. Kuulostaa helpolta, muta satulaan istuttua se onkin astetta vaikeampi juttu. Nuorten hevosten kanssa joutuu jatkuvasti sellaiseen tilanteeseen, jossa hevonen ei ymmärrä tai osaa reagoida apuihin niin nopeasti ja hyvin kuin jo kokeneempi hevonen. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä, että vaikka ratsastaja yrittäisikin korjata jotain asiaa ihan oikein, ei hevonen välttämättä ymmärrä pyyntöä ja joko jättää reagoimatta tai reagoi väärin.



Katsokaa video ja kertokaa kommenteissa, oletteko samaa mieltä minun kanssani missä mättää vai voiko vika olla jossain muualla? Miltäs meidän hypyt muuten näyttävät näin pitkästä aikaa? Seuraavat hypyt onkin sitten kisoissa, sillä tämän viikonlopun koulukisojen jälkeen on vain viikko aikaa seuraaviin kisoihin, jotka ovat puolestaan estekisat. Koulukisoihin lähtee ainoastaan Omppu, mutta estekisoihin on tarkoitus ottaa näillä näkymin molemmat hepat.


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ei se sitten kuollutkaan

Voi minun ihana pömppis ♥
© Tiia Jordan
Tänään minä ja Omppu vietämme juhlapäivää, nimittäin ensimmäistä vuosipäiväämme. Vuosipäivä on minulle tämän hevosen kohdalla erityisen merkittävä. Ensinnäkin olen vilpittömän iloinen siitä, että se on edelleen hengissä, terve ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Toinen suuri ilon aihe on se, että olen saanut oppia juuri tältä hevoselta erittäin paljon. Omppu on monessakin suhteessa aika erikoinen veijari ja opettanut minulle paljon lisää kärsivällisyyttä ja hevosen lukutaitoa.

© Aino Huupponen
Ompun kohdalla päätin, että jos tämä kuolee tai vammautuu jotenkin niin minun hevosharrastus saa olla sitten siinä. Kuoleehan se tietenkin joskus ja varmaan vammautuukin, mutta ajattelin että jos nyt vaikka edes vuoden tai pari kestäisi hengissä.

Paukut alkoivat olla oikeasti ihan loppu. Ihan liian moni minulla ollut hevonen oli joutunut telakalle, kuollut tai jouduttu muuten vain lopettamaan. Kaikkien hevosten vammat olivat vieläpä sellaisia, ettei niiden voitu todeta olleen missään syy-yhteydessä minun toimintaani. Tarhassa sattuneita murtumia oli kahdella hevosella, yksi kuoli ähkyyn ja yhdeltä löytyi vakavat röntgenmuutokset, jotka tulivat esille siinä vaiheessa kun silloin tällöin sunnuntaisin liikkunut tätiratsu siirtyi normaaliin treeniin. Yhdellä oli joku mystinen selkävaiva, mitä ei millään klinikalla löydetty.

Olen hoitanut aina kaikki hevoseni niin hyvin kuin olen osannut. Olen tehnyt kaikkeni, jotta niiden olisi hyvä olla. Ompun sairastuessa ähkyyn toukokuussa olin varma, että nyt se on taas menoa. Olin aivan varma, että pian itken taas lohduttomasti menetettyä ystävää.

© Emmi Kinnunen
Luojan kiitos siitä kaikesta selvittiin. Vielä tänäkin päivänä kaikki on hyvin ja olen alkanut taas uskoa siihen, että kyllä elämä kantaa ja ehkä Omppu ei heti kuolekaan. Kukaan ei voi tietää milloin kenenkin aika on ja yllätyksiä voi tulla vastaan vaikka heti huomenna. Silti olen onnellinen, että juuri tänään kaikki on hyvin.

Itsevarmuuttani lisää myös se, että hoidan hevoset nyt täysin itse. Rumppaan tallilla monta kertaa päivässä huolehtimassa, että kaikki on hyvin ja yritän tehdä niille niin hyvän elämän kuin ikinä osaan. Tiedän tarkalleen mitä niille milloinkin kuuluu ja voin huomioida kaikki pienimmätkin muutokset hevosissa kun tarkkailen niitä niin paljon. Käyn tallilla neljä kertaa päivässä ja aikaa hevosiin menee 3-8 tuntia päivässä riippuen onko hevosilla vapaapäivä vai mitä niiden ohjelmassa on.

© Iina Makkonen
Tänään vuosipäivän kunniaksi Omppu sai vapaapäivän ja ihan sikana omenoita ♥ Rapsuttelin sitä pitkät pätkät tarhassa ja mietin miten onnellinen olen sen olemassaolosta joka päivä. Ikinä ei ärsytä herätä aamutalliin kun vastassa on mitä lempein hörinä. Eikä koskaan ärsytä myöskään lähteä illalla sohvalta viemään hevosille vielä viimeisiä iltaheiniä. Hevosista tulee elämääni todella paljon työtä, enkä voi niiden vuoksi enää lähteä reissuun eikä aikaa jää millekään muulle harrastukselle tai edes kunnolla ystävien näkemiselle. Silti en vaihtaisi elämästäni päivääkään pois. Tämä on sitä mitä haluan tehdä ja mihin laitan kaikkeni likoon.

Hyvää vuosipäivää me ♥

© Emmi Kinnunen

perjantai 13. lokakuuta 2017

Testissä Neue Schule kuolaimet


Kirjoitan harvoin varusteista, mutta ajattelin kerrankin tehdä poikkeuksen. Googlesta minun silmiini ei nimittäin sattunut kuin kaksi postausta näistä kuolaimista ja vain toisessa niistä näitä oltiin testattu ratsain. Ajattelin, että päätykööt tämä postaus nyt myös muiden käyttökokemuksia kaipaavien lukemistoon.

Mikä näissä maksaa?


No tietenkin se, että ne on kultaa ja pakattu kuplamuoviin... Mielipiteet sikseen ja faktat pöytään. Kuolaimista kerrotaan seuraavaa; 

''Neue Schule suunnittelee ja kehittelee kuolaimet 3D tekniikalla hevosen suuhun sopiviksi, kukin kuolain sen mukaisesti mitä kuolaimelta halutaan. Kuolain vähentää painetta kitalakeen, kieleen sekä hampaisiin. Myös Salox Gold metalliseos on patentoitu kuolaimille. Tässä metalliseoksessa on paljon erikoisominaisuuksia. Se mm. saavuttaa aina ulkopuolen lämpötilan säilyttäen sen kokoajan (eli lämpiää hevosen suuhun sopivaksi sekunneissa, kun esim RST lämpiää vain 36,5 asteiseksi), stimuloi syljen eritystä täysin uudelle tavalla sekä se on huomattavasti pehmeämpää, kuin mikään muu kuolainseos. Jos hevonen esim puree kuolainta, jää näihin helpommin jälki. Idena on että kuolain antaa "periksi" jotta hampaan ei tarvitse antaa. Jälki myös "siloittuu" vaikka hevonen siihen puraiseekin, eivätkä ne yleensä ole teräviä. Monet eläinlääkärit ja hammashuoltajat Suomessakin suosittelevat kuolainsarjaa juuri näiden ominaisuuksien takia. Kuolaimet ovat FEI hyväksyttyjä.''

Minun ostokseni on siis Neue Schule Turtle Top with Flex josta pulitin suolaisen 135 euron hinnan. 


Miksi ostin?


Päädyin ostokseen puoliksi vahingossa. Vaihdoin kesällä tavallisen oliivikolmipalan Sprengerin Dynamic RS Aurigan kolmipalakuolaimiin. En kuitenkaan tuntenut tässä vaihdoksessa eroa suuntaan tai toiseen, mutta Sprengerit jäivät kuitenkin käyttöön. Nyt syksyn tullen mietin, että turhaan minä kalliita kuolaimia suitsissa seisotan jos ei niistä ole sen kummemmin hyötyä kuin tavallisistakaan kuolaimista. Sain kuolaimet kaupaksi ja kun vaihdoin takaisin tavallisiin kuolaimiin, huomasin selvän eron negatiiviseen suuntaan. Sprenger oli ilmeisesti sittenkin ollut se parempi vaihtoehto, mutta muutos oli tapahtunut ilmeisesti niin huomaamatta koulutustason noustessa, etten ollut huomannut sitä. 

Jouduin pieneen pattitilanteeseen ja päätin selata netistä erilaisia vaihtoehtoja. Olin kuullut jo aiemmin Neue Schulesta positiivisia käyttökokemuksia ja luettuani niistä enemmän jäin mainoksen uhriksi. Näitä kuolaimia saisi myös kokeiltavaksi pientä vuokraa vastaan, mutta aikaisemminkin muutos oli tapahtunut niin hiljalleen huomaamatta, etten kokenut tulevani yhtään sen viisaammaksi vaikka olisin parin päivän ajan kokeillut kuolainta. 

Ovatko ne sitten hintansa arvoiset?


Siihen en osaa vastata. Toimivat meillä paremmin kuin Sprengerit tai tavalliset kuolaimet, mutta en tiedä ovatko nämä niin erikoiset mitä jotkut väittävät. Tosin valmistaja ei ole luvannutkaan kuuta taivaalta, vaan vakaampaa suuta ja kuolaimeen helpommin luottavampaa hevosta. Sen lupauksen kuolaimet ainakin meidän kohdalla lunastivat ja huomasin selvän eron heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. 

Ompun ongelmana on matala kitalaki ja herkkä suu. Hammasteknikko kielsi nivelkuolaimen käytön totaalisesti ja suositteli mahdollisimman vakaata kuolainta. En tiedä onko perimmäinen syy kitalaessa vai jossain muussa, mutta Ompun on ollut aina vaikeaa hyväksyä kuolainta. Toisinaan se puree siihen kiinni ja joskus ei jää yhtään tuntumalle. Pieniä pätkiä kerrallaan kaikki sujuu ok, mutta ainakaan minä en osaa pitää niin hellää ja vakaata tuntumaa mitä hevoseni tarvitsee.

Neue Schule kuolaimet ovat hyvin vakaat suussa ja Omppu selvästi piti niistä. Näiden kuolainten kanssa se ei ole nyppäissyt päätään kertaakaan kunnolla, eikä protestoinut kuolainta juuri ollenkaan. Toki normaalia tuntuman hakemista on, mutta se on varmasti meidän tapauksessa ihan kokemattomuutta ja koulutuksen puutetta. 

Ratsastuskerrat näiden kanssa mahtuvat vielä yhden käden sormiin, enkä ole kertaakaan hypännyt tai maastoillut tällä kuolaimella. Ensimmäiset fiilikset ovat kuitenkin varsin positiiviset. 

Tässä on ihan tavallinen oliivikolmipala. Suu ja koko naamataulu on erittäin jännitynyt johtuen joko kuolaimesta tai sitten jostain ihan muusta. Ehkä Neue Schulen kanssa tälläistä naamaa ei nähdä? 

Loppusanat


Mikään kuolain ei ole oikotie onneen. Mikään yksittäinen varuste, lisäravinne tai muu härpäke ei tuo hyviä hevosmies- tai ratsastustaitoja. Yksikään kuolain ei ole vakaa ja pehmeä jos käsi on epävakaa. Suun ja tuntuman levottomuus voi johtua monesta muustakin asiasta kuin kuolaimesta, joten jatkuva kuolainten vaihtokaan ei aina ole sopivin ratkaisu. 

Kuitenkin kannattaa pysyä kehityksessä mukana ja yrittää etsiä hevoselle se parhain vaihtoehto. Minun mieltäni ainakin lämmittää se, että nämä ovat suunniteltu hevosen suun anatomiaa tutkien. Kuolaimet aiheuttavat kuitenkin aina jossain määrin kipua hevoselle ja mielestäni meidän ratsastajien tehtävä on etsiä omalle hevoselle kaikista sopivin ja pehmein mahdollinen kuolain. Mitä tahansa kuolainta on käytettävä varoen ja hevosen suuta kunnioittaen. 

maanantai 9. lokakuuta 2017

Mukava ja mutainen maanantai

Kaikki postauksen kuvat © Tiia Jordan
Tänään menin aamutalliin poikkeuksellisen aikaisin, sillä Fionalle oltiin sovittu kengitys seitsemäksi. Ennakko-odotuksista huolimatta poni käyttäytyi tosi siivosti ja pääsin ihan ajoissa jatkamaan kohti sovittua tapaamista. Mukavien aamukahvien jälkeen vietin päivän koulussa opiskellen, kuinka väkivallan uhri kohdataan ja mitä kaikkea sana väkivalta pitääkään sisällään.

 Ajatuksia herättävän koulupäivän jälkeen oli ihan kiva suunnata tallille hölkkäämään heppaset ja rentoutumaan kaverin seuraan. Nykyään Etelä-Suomessa asuva kaverini Tiia oli tullut taas käymään Varkaudessa ja sain nakitettua hänet kameran taakse ja tietty myös ratsastamaan.


Ompulla oli ohjelmassa laukannoston opetteleminen käynnistä. Ajattelin, että tämän harjoitteleminen voi olla aika vaikeaa ja olin valmistautunut, että ensimmäisenä päivänä harjoittelemme laukannostoa mahdollisimman vähäisen raviaskelmäärän kautta. Otin pari ympyrää ravia molempiin suuntiin ihan rennolla meiningillä, jonka jälkeen siirsin ratsun käyntiin ja aloitin valmistelemaan laukannostoa.

Leukani loksahti tosin melkein maahan asti, kun heti ensimmäisestä yrittämästä alkaen Omppu nosti laukan käynnistä ihan niin kuin olisi aina ennenkin tehnyt niin. Koskaan aiemmin en ole tätä edes kokeillut, sillä jopa ravista nostot ovat välillä haastavia. Tein muutaman toiston molempiin suuntiin heppaa tosi paljon kehuen ja annoin asian olla. Loppuverkat lähdettiin tekemään maastoon.



Toisinaan Omppu kyllä yllättää minut totaalisesti. Olin koko loppuverryttelyjen ajan naama ihan näkkärillä kun mietin, miten ihanan yritteliäs hevoslapsi minulla onkaan. Vaikka laukannosto käynnistä vaatiikin siltä tässä koulutusvaiheessa paljon, yrittää se silti aina parhaansa. 



Ompulla olisi tällä viikolla luvassa vielä kevyttä jumppaa kentällä ja maastossa, sekä ehkä yhdet estetreenit. Katsotaan mitä kaikkea ehditään tehdä. Minulla on nimittäin tosi kiire viikko, kun jokainen päivä on jo ilman näitä hevosiakin täyteen tungettu. 



Ompun jälkeen kentälle pääsi Fiona. Sen kanssa tein samat jutut mitä Ompun, eli ravasin pari ympyrää, jonka jälkeen tein muutamat laukannostot. Fionalle tämä on helpompaa jo ihan pienen ja kompaktin kokonsa vuoksi. Tosin motivaatiota tällä ponilla ei ole nimeksikään vähän voimaa vaativiin tehtäviin, mutta ihan kiltisti se kuitenkin kaiken suorittaa vaikkakin ilme on hapan. 


Itsepäisyytensä vuoksi se ei soveltunutkaan ratsastuskouluun vaan ajautui heti muutaman kuukauden jälkeen takaisin minulle ja myyntiin. Enhän minä voi noin suloista ja monessa tilanteessa vain väärin ymmärrettyä ponilasta laittaa ison maailman tuuliin yksin kulkemaan ja se saikin nyt jäädä sitten Ompun kaveriksi ja meidän uudeksi perheenjäseneksi. Huolta on nyt sitten kahden edestä ja samoin velvotteita, mutta mitäpä näiden ihanien hevoslasten eteen ei tekisi ♥



Mites teidän muiden viikko on lähtenyt käyntiin? 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ihan tavallista arkea


Kirjoitan nykyään harvemmin muista kuin hevosista, mutta nyt ajattelin kertoa hieman omasta arjestani. Päiväni eivät noudata mitään tiettyä kaavaa ja kaikki ovat tietenkin tavalla tai toisella hyvin erilaisia, mutta tässä vähän yleisimpiä juttuja mitä mieleen juolahtaa. Lisään samalla kuvia viime viikolta kun nykyään Ruotsissa asuva ja työskentelevä kaverini kävi ratsastamassa hepat.

Herätyskello soi miten milloinkin. Mietin illalla mitä kaikkea tahdon tehdä aamulla ja asetan ajan sen mukaan. Joskus haluan vain nousta, pestä hampaat, laittaa tukan ponnarille ja hypätä ensimmäisiin vaatteisiin mitkä löydän. Toisinaan teen joitakin pieniä siivoushommia aamuisin. Päätän myös iltaisin haluanko syödä aamupalan vai en ja aionko meikata ollenkaan tai jos aion, niin kuinka paljon. Useimmiten herään ennen herätyskelloa, olipa sen tarkoitus soida kuudelta tai seitsemältä.

Aamutallit eivät ärsytä koskaan. Minusta on lähes yhtä luonnollista herätä laittamaan omalle tyttärelle aamupalaa kuin mennä syöttämään hevoset ja laittamaan ne ulos. Luulen, että tämä on helpompaa meille äideille, sillä olemmehan tottuneet heräämään jonkun toisen vaatimuksiin ja hoitamaan jonkun muun tarpeet aina ennen omiamme.


Koulupäivät kuluvat tänä syksynä valitettavan hitaasti. Pidän ryhmätöistä, avoimista keskusteluista tai jonkun toiminnan kautta oppimisesta. Luennot ovat maailman tylsimpiä ja valitettavasti niitä on nyt riittänyt. Seuraavat kaksi viikkoa ovat vielä ihan normaalia opiskelua, jonka jälkeen vietetään syysloma ja jatketaan siitä suoraan harjoitteluun. Sain muuten maailman parhaimman top-paikan ever ja lähden kerrankin harjoitteluun todella motivoituneena.


Vapaa-ajallani yritän parhaani mukaan saada kaikki tekemättömät työt tehtyä. Minun elämässäni ei varmasti ole koskaan sellaista tilannetta, että kaikki tarpeellinen olisi tehty. Aina löytyy joku homma, joka on tekemättä. Saan onneksi arjen tärkeimmät asiat tehtyä päivittäin, mutta esimerkiksi imuri odottaa vuoroaan monesti vähän turhan kauan...

Rentoudun tarvittaessa. Tiedän miltä tuntuu palaa loppuun. Tiedän, missä kohdassa täytyy osata pysähtyä. Olenkin oppinut rentoutumaan keskellä arkea ja vaikka tekemistä riittää aamusta iltaan, osaan ottaa myös niitä omia hetkiäni jolloin unohdan kaikki tekemättömät työt ja keskityn vain itseeni.


Suunnittelen noin viikko kerrallaan toiminta-ohjeita arjen suhteen, joita pyrin noudattamaan parhaani mukaan. Esimerkiksi hevosten kanssa on ennakoitava paljon ja minun on mietittävä kuinka saan järjestettyä niille sopivasti liikuntaa. Aina kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan ja joskus on vain osattava muuttaa suunnitelmia lennosta. Tärkeintä kuitenkin aina on, että lapsi ja hevoset voivat hyvin ja kestävät ruoassa. Muut asiat ehtivät kyllä odottaa vuoroaan.

Lisävirtaa jaksamiseeni saan vaikkapa ravintolassa syömisestä, elokuvissa käymisestä, kivasta heppailupäivästä jonkun kaverin kanssa, perheestä, saunomisesta, sukulaisista, jonkun hyvän ruoan valmistamisesta, syvällisestä keskustelusta ystävän kanssa tai vaikkapa frisbeegolffista.


Vaikein asia arjessa on uniongelmat. Toisinaan minun on vaikeaa saada unta ja kun saan unen päästä kiinni, herään ennen herätyskelloa, enkä saa unta vaikka kuinka väsyttäisi. Osaisin nukkua päiväunia vaikka kuinka monta tuntia päivässä, mutta aikatauluni harvoin sallivat sitä ja eiköhän se pahentaisi uniongelmia entisestään.

Parasta elämässäni on tietenkin se, että se on juuri sellainen kuin haluankin sen olevan. Osaan sopeutua muuttuviin tilanteisiin ja nauttia elämän pienistä iloista. Sanon harvoin ''en pysty'' tai ''en ehdi'', sillä järjestän haluamilleni asioille aikaa ja jaksamista.


Mikä on just sun arjessa parasta/huonointa?

P.S. Ajattelin kirjoittaa vähän tarkemman postauksen hevosten arjesta ja itsehoitotallilla asumisesta, joten jos on joitakin kysymyksiä siihen aiheeseen niin ne kannattaa laittaa tämän postauksen kommenteihin. Vastaan kysymyksiin samassa postauksessa, kun kerron aiheesta vapaasti. 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Koulukisoissa

© Emmi Eronen
Eilen nuorisolla oli ohjelmassa koulukisat ja molemmille ensimmäiset sellaiset. Luokkavalinnaksi tuli tietenkin päivän helpoin luokka, eli Helppo C, E.B. Special 2015.

Meinasin jo viikolla perua koko kilpailut, sillä oma selkäni tuntui ajoittain tosi kipeältä ja kaikki maneesitreenit peruuntuivat syystä tai toisesta. Ajattelin, että turha sinne on harjoittelematta lähteä. Sain kun sainkin kuitenkin Ompun vietyä maneesille lauantaina ja viimeistelytreenit sujuivat erittäin hyvin. Ajattelin, että on synti olla osallistumatta kisoihin näin kivasti toimivalla hevosella. Todellisuudessa ainut synti oli, että vein sen demoneita sisällään kantavan hevosen kilpailupaikalle. 

© Sara Pirskanen
Verryttely jäi meidän osalta tekemättä. Tässä kuvassa ollaan toki verryttelykentällä, mutta taitaa olla niitä harvoja pieniä hetkiä kun hevonen kesti näinkin lähellä maan pintaa. Häntä tosin kertoo, että olisiko tässäkin joku koikkaloikka alkamassa. 

Tosiaan Omppu ryssi koko verkan käytöksellään. Se oli kuin tikittävä aikapommi ja aina kun yritin tehdä jotain ratsastuksellista, otti se pukkihypyt tai jotkut muut koikkaloikat. Katsoin surullisena sykeröillä olevaa harjaa, sillä pukissa jos toisessakin olisin kaivannut harjasta saamaa tukea. Jossain vaiheessa pukit olivat jo niin isoja, että koin turvallisemmaksi tulla maan pinnalle ihan oma-aloitteisesti tarkistamaan varusteet ja miettimään mitä tehdään. Riekkuminen jatkui myös taluttaessa ja päätin, että juoksutan sitä hetken yhdessä tarhassa ennen kuin kiipeän takaisin selkään. Sinne tarhaan jäi etukenkä ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, kuulutettiin minut jo valmistautuvaksi ratsukoksi. Eipä auttanut kuin taluttaa polle maneesiin ja hypätä selkään. 

Maneesissa Omppu käyttäytyi jo ihan normaalisti. Se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, että en ollut verrytellyt yhdenkään normaalin raviympyrän verran, enkä nostanut kertaakaan laukkaa. Yleensä Omppu on parhaimmillaan puolen tunnin ratsastuksen jälkeen ja kauheimmillaan juuri ensimmäisen vartin. Nyt oli siis lähdettävä radalle täysin toimimattomalla hevosella. 

Tulos oli sen mukainen. 55,952% oli arvio meidän tämän päivän suorittamisesta. Se piti kyllä valitettavasti paikkaansa, mutta ei tietenkään vastaa hevosen tasoa tai sen normaalin päivän liikkumista. Unohdin kerran radan ja Omppu teki yhdessä kohtaa oma-aloitteisen pysähtymisen, joten näistäkin valitettavasti rokotettiin. No ei auttanut kuin niellä tappionsa ja todeta, että näiden nuorten tammahevosten kanssa se elämä on vain välillä vaikeaa. 


Näin tuomaria vielä kanttiinissa jossain vaiheessa ratani jälkeen ja hän kehui erikseen hevosta ja sen liikkeitä. Hänen mielestään Omppu on varsin potentiaalinen nuori hevonen. Tämä jos mikä lämmitti mieltä, vaikka radan jälkeen fiilikset huonoja olivatkin. Tuomari oli kuitenkin ihanan tsemppaava ja kehoitti vaan harjoittelemaan kovasti ja hakemaan hevoselle kilpailukokemusta. 

Ompun radan jälkeen olikin Fionan vuoro. Fionalla suoritin normaalin, noin 20 minuutin mittaisen verryttelyn. Kaikki toimi ihan hyvin tai juuri niin hyvin kuin normaalistikin. Laukka tuntui ajoittain erittäin kivalta ja lähdin radalle ihan positiivisin mielin. 



Rata sujui yhtä laukannostoa lukuun ottamatta ihan Fionan tasoisesti. Raviympyrällä tuli harmittavasti vähän tahtirikkoja, mutta nekin kuuluvat nuoren hevosen elämään. Luotiviivan alla kulkemisesta tuli myös sanomista. Radan jälkeen olin kuitenkin ihan tyytyväinen, vaikka tietysti jotkut kohdat radasta jäivätkin harmittamaan. Fionan tulos oli 58,333% ja sillä keikuttiin luokan puolivälin tuntumassa.


Onhan se tietty muistettava, että hepat on oikeasti vasta 4-vuotiaita ja ensimmäistä kertaa koulukisoissa. Seuraavan kerran alustavan suunnitelman mukaan kisataan 22.10 koulukisoissa ja sitten 29.10 estekisoissa.