maanantai 20. marraskuuta 2017

Lopun alkua?


Haluan kirjoittaa nyt aiheesta, josta puhuminen ääneen on mahdotonta. Ei siksi, etten kykenisi sanomaan tätä ääneen vaan siksi, että kaikki läheiseni, ystäväni ja tuttavani eivät ymmärrä tai kuuntele minua. Kukaan ei tajua, että olen tosissani. Minulle sanotaan jatkuvasti, että se on vain ohimenevä vaihe ja että en minä voi olla tosissani. Kuulemma kuulun hevosen selkään, mutta en oikeasti tiedä kuulunko. Nyt minä haluan pamauttaa ajatukseni ääneen, sillä kirjoittaessani kukaan ei voi tyrmätä minun ajatuksiani.

Harkitsen vakavasti ratsastuksen lopettamista



Kyseessä ei ole mikään hetken mielijohde. Olen pyöritellyt tätä päässäni Mikin kuolemasta lähtien. Silloin pidinkin vähän taukoa ja ratsastin muutamien tuttujeni nuoria hevosia aikani kuluksi. Minulle tarjoitui kuitenkin mahdollisuus saada lupaava nuori hevonen ylläpitoon ja suostuin. 

Vähän myöhemmin syksyllä tuttuni lupautui ostamaan hevosen käyttööni. Hän ostikin ja se hevonen on Omppu. Motivaatio karkaili jo silloin, mutta ajattelin että se johtuu siitä kun se ei ole oma. Kuvittelin kaipaavani vain sitä omaa hevosta. Muutamaa kuukautta myöhemmin Omppu oli omani ja sitten puolen vuoden päästä myös Fiona. Mikään ei kuitenkaa ole muuttunut, eikä minulla ole enää hevosen selkään samanlaista paloa kuin ennen. 


Tykkään edelleen ratsastaa ja varsinkin hoitaa hevosia, mutta jokin liekki sisälläni sammui Mikin kuoltua, eikä se ole koskaan syttynyt uudelleen. Hetkittäistä kipinän tunnetta on ollut, mutta siihen se jääkin. Motivaatiopuuskat ovat kestäneet päivän tai joskus viikonkin, mutta ennen pitkään ajatukseni suuntaavat jälleen kerran lopettamisen suuntaan. 

Minulla on kaksi nuorta hevosta, jotka vaativat mielettömästi aikaa, kärsivällisyyttä, motivaatiota ja paneutumista. Liian usein huomaan, ettei minulla ole tarjota niille sitä mitä ehkä sisimmissäni haluaisin. Huomaan myös toisinaan, ettei kyse ole ainoastaan ajan vaan myös kiinnostuksen puutteesta. Tuntuu oudolta sanoa tämä ääneen, mutta en halua valehdellakaan.


Aina kun mietin luopuvani hevosista ja ratsastuksesta, minulle nousee pala kurkkuun. Kuitenkin päivä päivältä se ajatus tuntuu vain luonnollisemmalta ja oikealta. Mietin mielessäni päivittäin kuinka toteuttaisin sen. En ehkä raaskisi myydä hevosia, mutta voisin antaa ne ylläpitoon. Toisinaan mietin myös myyntiä. Pyörittelen mielessäni millaisen myynti-ilmoituksen niistä tekisin ja kuinka paljon niiden hintapyyntö olisi. Millaisiin koteihin ne kuuluisivat? Menisikö myymisessä kauan aikaa?

Olen harrastanut ratsastusta ihan lapsesta asti ja ihan pienestä pitäen minulla on ollut oma hevonen. Pisin ratsastustauko taisi olla silloin, kun käteni katkesi. Silloinkin hinku hevosen selkään oli niin kova, että ratsastin yhdellä kädellä toinen käsi kantositeessä ja olin välittömästi hyppäämässä esteitä kun sain sen siteen kokonaan pois. Nyt jos käteni katkeaisi, saisin hyvällä omatunnolla olla ratsastamatta. Tuntuu todella kurjalta sanoa näin, mutta se on totuus. Sen peitteleminen on ennen kaikkea vaivannut, mutta myös uuvuttanut minua. 


Minusta tuntuu, ettei minulla ole enää hevosille tai ylipäätään hevosharrastukselle mitään annettavaa. Olen tehnyt sen, mitä olen osannut ja näillä rahoilla pystynyt. En pysty parempaan ja vaikka pystyisin, en tiedä haluaisinko. Olen vuosien saatossa muuttunut rohkeasta ja rämäpäisestä kilparatsastajasta tätiratsastajaksi. Sekä ratsastukseni taso, että motivaationi ovat laskeneet kuin lehmän häntä. Ne ovat varmasti sidonnaisia toisiinsa, mutta eivät tietenkään täysin. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan postauksen kirjoittaminen tuntuu luontevalta. Minun on helppoa kirjoittaa se mitä ajattelen suodattamatta sanaakaan oikeista tunteistani. 


Tietenkin pidän sitä yhtenä vaihtoehtona, että jatkan harrastusta ja panostan siihen täysillä ihan niin kuin olen aikaisemmin tehnyt. Tälläisessä välitilassa ei ole hyvä olla. Moni varmaan miettii, että kyse on siitä kun teen nyt itse kaikki tallihommat ja hevosmäärä on kasvanut yhdellä kaviokkaalla, mutta ei se niin ole. Muutama vuosi sitten samassa tilanteessa olisin onneni kukkuloilla. Jokin minussa on kuitenkin muuttunut, enkä tiedä palaako motivaationi enää koskaan takaisin. 

Haluan miettiä tätä nyt rauhassa, jotta tekisin varmasti oikean päätöksen. Blogi ei ole ainakaan toistaiseksi lopettamassa, enkä varsinaisesti jätä tätä tauollekaan. Ymmärrätte varmasti kuitenkin, että näin isojen kysymysen äärellä postaustahti saattaa hiljentyä. Kaipaan nyt aikaa miettimiseen ihan kaikessa rauhassa. En tahdo tehdä hätiköityjä päätöksiä. Vaikka yritän kuinka vakuutella itselleni, että kyllä minun motivaationi vielä palaa, tuntuu se ihan mahdottomalta ajatukselta. 

Aika aikaansa kutakin ja ehkä minun aikani hevosten parissa on nyt loppusuoralla.

40 kommenttia:

  1. Tiedän tuon tunteen ja painin tuon asian kanssa myös. Ja kummallista kyllä läheiseni suhtautuvat asiaan samalla tavalla kuin sinun. Hevosten hoito ja niiden kanssa oleminen tuottaa suurta iloa minulle mutta ratsastus ja ajaminen ei. Tosin minulla on rankasairauksia jotka tällää hetkellä oireilee niin sekin pelottaa jo hevosen selkään nousua.

    Mutta jotenkin haluaisin tsempata sinua että oikea päätös syntyy kun kuuntelet itseäsi ja sydämen ääntääsi. Olet kyllä paljon kokenut ikäviä asioita hevosten kanssa mutta myös niitä ihania ja onnellisia hetkiä. Oli päätöksesi mikä tahansa se on oikea jos se tuottaa sinulle suurta helpotusta.

    Toivon hyvää syystalven jatkoa kyllää ne asiat vielä selkiintyy! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan ymmärrettävää, ettei ratsastus tai ajaminen maistu jos on terveydellisiäkin vaivoja. Tsemppiä niiden kanssa!

      Niin minä aion tehdäkin. Mietin ihan rauhassa, sillä eihän minulla ole mikään kiire. Harrastelen mitä harrastelen, huolehdin hevosista yhtä hyvin kuin aina ennenkin ja katson mitä elämä tuo tullessaan.

      Kiitos samoin sinulle <3

      Poista
  2. On tärkeää välillä pysähtyä ja miettiä mitä oikein haluaa. Hevosharrastus sitoo aikaa erittäin paljon. Mutta on onni, että heppailua voi harrastaa myös kevyemmin eikä se katso ikää vaan ennen kaikkea omaa tahtoa ja sopivaa elämäntilannetta. Oli ratkaisusi mikä hyvänsä, se on todennäköisesti sinulle ja läheisillesi oikea juuri nyt! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. Olipahan kyse mistä tahansa asiasta elämästä, pysähtyminen ja sen asian pohtiminen on oikeasti tärkeää. Jokaisen meistä tulisi tehdä sellainen elämä kukin itselleen mitä haluaa. Mihinkään ei pidä jäärä roikkumaan, eikä mistään tärkeästä päästää irti <3

      Poista
  3. Pakko sanoa että tämän on ehkä jotenkin huomannut, se sellainen intohimo ja palo on ehkä laantunut jollain tapaa ja suhtaudut asioihin jotenkin eri tavalla, silti ei ole osannut ajatella sitä niin. Juuri niin kuin alussa sanoitkin, että oot kuitenki just se Laura et sä kuitenkaan lopeta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saas nähdä lopetanko vai en. Ei se ihan hetkessä tietenkään tapahdu, mutta saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja kyllähän sen varmasti huomaa, kun vähitellen motivoitunut kilparatsastaja valuu tätiratsastajan moodiin.

      Poista
  4. Olen itse ollut juuri samassa tilanteessa. Olin vuoden päivät kokonaan pois tallilta, enkä sinne kaivannutkaan. Tein kaikkea muuta, mihin aikaa ei ennen hevosten takia jäänyt. Yhden kerran taas eksyin kavereiden mukana tallilla ja kipinä syttyi uudelleen, ja tässä ollaan edelleen.
    Ota tauko ja touhuile vaikka pikkutytön kanssa muita juttuja, vuoden päästä saattaa olla taas motivatiota eritavalla. Ja jos ei, niin ei sekään mikään katastrofi ole- päin vastoin, säästyy rahat ja mielenterveys :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rahaa saa toki poltettua minne tahansa muuallekin, mutta se mielenterveys säästyisi :D Jotenkin mä yritän ajatella, et tahdonko lopettaa oikeasti kokonaan vai en. Tuntuisi hullulta myydä hevoset, varusteet, menettää tallipaikka ja rutiini (jos sitä enää edes on ) ratsastukseen ja vuoden päästä aloittaa kaiken uudelleen. Minä olen jotenkin niin joko tai ihminen, vaikka toki pitäisi osata vain lomaillakin.

      Poista
  5. Itsellä samat ajatukset. Ennen perhettä pystyin panostamaan harrastukseeni 100% ajallisesti ja rahallisesti. Nyt elämässä on niin paljon muutakin, ja tuntuu että mitä teenkin se on aina jostain muusta pois (olen kotona-hevonen ei saa liikuntaa, olen tallilla-kotona kaivataan minua). Ei ole helppoa. Toisaalta ne harvat maastolenkit mitä ehtii tehdä, on mukavia hengähdyshetkiä. Rahanmeno hevoseen ärsyttää kun aikaa ei kuitenkaan ole harrastukselle. Ehkä sitten kun lapset on isompia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten kun lapsen on isompia niin niiden harrastukset vie kaikki rahat :D Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat ja oon ihan samojen juttujen kanssa paininut... Mullahan tyttö asuu kuitenkin puoliks isällään ja ne päivät jää sitten enemmän hevosille aikaa :)

      Poista
  6. Kun on tekee paljon hevosten eteen itsehoitotallilla ja lisäksi on kaksi liikutettavaa, niin se voi muodostua kaikkineen liian raskaaksi etenkin kun on se kuuluisa ns. muu elämäkin elettävänä.
    Motivaatiota voi laskea myös ellei hevonen olekaan sellainen kuin haluaisi, se ei ehkä ole tarpeeksi potentiaalinen tai ei vaan sovi itselle. Jos on aiemmin ratsastanut ja halunnut enemmän kilpahevosta niin ehkei sitten enemmän harrastuspolle nostakaan motivaatiota tarpeeksi.
    Onko kumpikaan hevosista sellainen, jotka potentiaalillaan nostavat motivaatiota? Entä jos myisit molemmat ja ostaisit uuden? Veisit täysihoitoon jolloin jäisi enemmän aikaa myös muulle elämälle. Ehkä hankkisit vuokralaisen jakamaan kuluja.
    Tai myyt ja mietit hetken....
    On vaikea kuvitella motivaatisi nousevan ns. täti puksuttimilla kun on tottunut hiukan erilaisiin hevosiin erilaisine tavoitteineen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin myös tätä, että onko sulla vaan vääräntyyppiset hevoset alla? Jos olet tottunut potentiaalisiin, mahdollisesti kilpahevosmaisiin heppoihin, voi olla, että motivaatio heppailuun on nollassa "vääränlaisten" kanssa. Kannattaa ehkä miettiä, onko kyse tästä, vai väsymyksestä lajiin.

      Poista
    2. Tämä tuli myös mulla mieleen! Myyt nämä kaksi "väärää" hevosta, ja panostat uuteen valmiiseen kisahevoseen ja viet täyshoitoon.

      Poista
    3. Näihin kysymyksiin vastaan seuraavassa postauksessa :)

      Poista
  7. Tuli ihan kylmätväreet kun luin tekstisi.. itselläni ihan sama tilanne.. Enää minulla on varsa, myin muut pois. Ajattelin, että antaa varsan kasvaa ja silloin varmaan oma palo tähän hommaan taas löytyy..vaan ei ole löytynyt kun pitäisi alkaa tosissaan tekemään. Ajattelen hevosharrastusta taakkaana, niin rahallisesti kuin ajan sekä jaksamisen kannalta. Silti en ole pystynyt irrottamaan kokonaan..en tiedä miksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti me saadaan jostain voimaa tehdä oikeat päätökset <3

      Poista
  8. Aivan kuin mun kynästä. Niin hiipui munkin ratsastusinto rakkaan hevoseni kuolemaan ja vaikka uuden ostin niin palo on poissa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisen haudatun kaviokkaan mukana menee pala meitä rakastavia hevosenomistajia </3 Eihän sille mitään mahda... :(

      Poista
  9. Heppaihmiset on just niin pakkomielteisiä, että siinä vaiheessa kun harrastuksen todellinen luonne alkaa painaa ja mielenkiinto harrastusta kohtaan hiipuu, niin jatketaan silti. Käydään vuosikausia tallilla, vaikka aina se on yhtä paskaa. Myy hepat ja nauti elämästä ilman hevosia. Siitähän sinä haaveilet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tää on kyllä jännä juttu, mut just näinhän se on :D Niin tavallaan haaveilen, mutta eipä hevosettomuus onneakaan takaa. Mistäs minä tiedän vaikka olisin vielä onnettomampi ilman niitä.

      Poista
  10. Tuntuuko muutkin hevostelun muodot mahdottomalta? Jos nyt esimerkiksi pyörittelisi aika kaukaa haettuja ajatuksia. Myyt jommankumman hevosen pois ja viet toisen vaikka vähän kauemmas pienelle (pihatto)tallille, jossa on rento fiilis ja hevoselle lajityypillinen elämä. Käyt vaikka 4-5 kertaa viikossa tallilla. Käyt rennosti tutkimassa kilometritolkulla maastoja tai vetelet reipasta laukkaa löysin ohjin suorilla pätkillä. Joskus humppailet kentällä tai pellolla satulatta. Koulutat vaikka hevosesi kärryjen perään. Myös vuokraaja voisi käydä, mutta silti vapaapäivät eivät tuntuisi missään ison tarhan ja kaverin takia. Tuntuuko ajatus kamalalta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu :D mä en varmaan ikinä viihtyisi tuollaisessa... eikä näillä hevosilla oo edes mukava maastoilla kun ovat semmosia pönttöjä...

      Poista
  11. Mä olin samassa pisteessä. Monesti toivoin (ihan järkyttävää!), että ruunaltani vaikka katkeaisi jalka. Tai ihan mitä vaan, kunhan se pitäisi lopettaa yksiselitteisesti. En kuitenkaan halunnut sitä myydä enkä antaa ylläpitoon, koska tuommonen vanhahko lv, joka tarvii tietynlaisen ratsastajan, ei ole mikään helpoin myyntiartikkeli. En myöskään voisi varmistua, millaiseen käyttöön se joutuisi. Mulla oli hepo itsehoitotallilla, jossa sille oli kaverina ylläpidossa milloin mikäkin polle. Pakettiin kuului myös kaksi pientä lasta. En ehtinyt liikuttaa hevosia, josta koin hirvittävää syyllisyyttä. Motivaatio oli nollassa.

    Huhtikuussa luin pääsykokeisiin, kun yp-ponin omistaja ilmoitti täysin yllättäen tarvitsevansa poniaan itse. Se oli järkytys, enkä niissä lukupaineissa ja kaiken muun stressin ohessa jaksanut etsiä uutta, etenkin tuon motivaatiopuutteen vuoksi. Tein raskaan, mutta helpottavan päätöksen, että ruuna lähtee teuraaksi. Meillä kävi onnellisesti, tämä sai oman perheeni aktivoitumaan, isäni osti uuden ponin ja ruuna siirtyi siskojeni käyttöön.

    Syksyllä aloitin opiskelut, vaikken keväällä olisi uskonut. Ja mikä vapaus, kun ei ole hevosia hoidettavana ja rahansyöppönä! Ratsastan jos huvittaa, ehkä kaksi kertaa olen kevään jälkeen käynyt selässä. En sen aktiivisemmin ratsastanut silloinkaan, kun heppa oli omani. Nyt on vain se ero, etten kanna siitä huonoa omatuntoa. Joku muu huolehtii senkin puolen. Parasta on se, että minulla on aikaa perheelle ja opiskelulle. Voin kyllä allekirjoittaa seitsemän hevosenomistajavuoden ja muutaman hevosettoman kuukauden jälkeen, että huoleton on hevoseton.

    Kuuntele Laura sydämesi ääntä. Ei ole järkeä harrastaa, jos se tuntuu vain pakota. Jos palo joskus palaa, aina voi muuttaa suuntaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän postaukseen tulleista kommenteista olen kyllä todellakin huomannut, etten ole ainut näiden ajatusten kanssa.

      Minä yritän miettiä tätä asiaa pitkään. Tunnen, että kyllä minun sisälläni vielä jokin kipinä on, mutta en tiedä sammuuko se vai syttyykö liekkeihin. Aika näyttää. En aio lopettaa nyt syyspimeillä, koska yleensä asiat tuntuvat syksyisin muutenkin rankemmilta kuin ovatkaan. Katson tilannetta uudestaan myöhemmin ja siihen asti huolehdin hevosista ihan yhtä hyvin kuin aiemmin :)

      Poista
  12. Mä ymmärrän.Tuo sun hevosten aiheuttama työmäärä suhteutettuna opiskeluun ja perheeseen on valtava. Liiallinen.
    Mutta on harmi, jos lopetat. Sä olet hyvä nuorten hevosten kanssa.
    Toivottavasti löydät jonkun ratkaisun. Minkä, sitä en osaa neuvoa.
    S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Toivotaan :)

      Poista
  13. Tollasessa tilanteessa, missä olet ollut Mikin kanssa, on hyvin ymmärrettävää, että motivaatiota ei ole. Mulla oli samanlainen tilanne kun vanha ratsastuskoulu lopetti ratsastuskoulusta riippumattomista syistä ja siihen loppui aktiivi kisaurani. Motivaatio putosi ihan pohjamutiin ja oli pakko lopettaa pariksi vuodeksi. Motivaatio palasi, mutta ei samanlaisena ja nykyään oonkin ihan tätiratsastaja ja usein ratsastus onkin aikamoista matkustelua ja hömpöttelyä.
    Sulla tilanne on tietysti paljon haastavampi, koska hevoset on omia ja niistä ei ole helppo luopua. Mieti tarkkaan, mutta ylläpitohan voisi olla mahdollinen, koska hevoset kuitenkin olisivat vielä osa elämää tietyllä tavalla. Vaikka tietysti suurin vastuu olisi ylläpitäjällä. Ja siinä kohtaa pitää ymmärtää, että ylläpitäjä varmasti kiintyy hevosiin ja hänelle olisi ihan yhtä rankkaa luopua, jos päättäisitkin jatkaa. Eli olisiko vuokraaja tällä hetkellä paras vaihtoehto :)
    Tsemppiä sulle ja toivottavasti voit paremmin jatkossa ja löydät sulle parhaan ratkaisun! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon yrittänyt etsiä kyllä vuokraajaa, mutta en ole löytänyt. Kiitos paljon :)

      Poista
  14. Mä olin kanssa samassa tilanteessa ja päätettiin myydä hevoset pois. Vähän haikeeta on ollut, mutta tosi helpottavaa. Nyt panostan perheeseen ja opintoihini. Ehkä vielä joskus heppojakin, mutta toisaalta tulee mieleen se ahdistus kun aina jotain vastoinkäymistä niitten kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ollu kyllä tosi rohkea kun oot osannut tehdä sen päätöksen :) Se on totta, että kyllä näistä murheita on enemmän kun aina jaksais kantaa.. siitä eroon pääseminen olis kyllä huojentavaa. Muiden ihmisten elämä tuntuu aina olevan niin helppoa ja jotenkin olen kateellinen niille, mitkä menee työpäivän jälkeen päiväunille :D

      Poista
  15. Olen miettinyt itsekin että ehkä hevoset on vääriä? Ihania persoonia kumpikin, mutta ehkä vähän enemmän kapasiteettia omaava olisi sopivampi? Toisaalta, tähän aikaan vuodesta suurin osa ratsastajista miettii ihan samaa, kun olosuhteet eivät oikein motivoi harrastukseen. Voimia päätösten tekoon, mitä ikinä ne sitten onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä kysymyksiä käsittelen seuraavassa postauksessa. Kiitos paljon :) olen myös samaa mieltä siitä, että syksyllä ei kannata lopettaa koska keväällä kaikki saattaa tuntua ihan erilaiselta

      Poista
  16. Minä aina miellän sinut "kilparatsastajaksi". Olet taitavampi hieman säpäköillä ja kuumilla hevosilla. Nyt tuntuu, että kaikki sinun potentiaalisi valuu hukkaan vähän tuollaisilla tylsillä tätipuksuttimilla. Varmasti Omppu ja Fiona ovat kivoja hevosia, mutta kun vertaa aikaisempiin tapauksiin niin ne ovat todella mitäänsanomattomia. Mikillä oli sellaista särmää, jota ehkä kaipaat.

    Sanoisin, että myy Omppu ja Fiona. Sen jälkeen ala rauhassa katsella POTENTIAALISTA ja itsellesi sopivaa hevosta. Ei ehkä ihan nuorta.

    Mikäli paloa hevosen selkään ei hyvästä hevosesta huolimatta löydy niin unohda koko ajatus ja ole ilman niitä. Ihan turhaa harrastaa tuollaisilla hevosilla, joista ei iloa tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen miettinyt tätä. Tuntui, että nämä kaksi vain tulivat eteen eikä niiden sopivuutta oikein mietitty loppuun asti. Sinulla on valtavasti potenttia ja voi olla, että tarvitset paremmin sopivan hevosen niin motivaatio tulee itsestään takaisin. Minun neuvoni onkin, että laita hevoset ylläpitoon tai myy ja mietit rauhassa. Pidät hetken taukoa ja katselet sopivampia ehdokkaita niin motivaatio saattaa tulla takaisin! Tällaisia asioita ei kannata kiirehtiä.

      Tsemppiä kuitenkin jatkoon mitä ikinä sitten päätäkin!

      Poista
    2. Outoa, sillä itse en miellä itseäni enää yhtään kilparatsastajaksi :D paskat menisi housuun kuuman hevosen selässä.... ei vaan, se on ihan totta että kuumahkot sopivat mulle paremmin.

      Mikissä oli tosiaan särmää. Nämä hevoet ovat eri tavalla molemmat ihania ja hienoja omia yksilöinään. Tuntuu aika hassulta, että myisin ne ja ostaisin uuden - mutta tottakai mietin jokaista vaihtoehtoa.

      Poista
  17. Mä olen sulle Laura äärimmäisen kateellinen siitä, että sulla on rohkeutta tuoda tää asia esille blogissa. Kun ite painii samojen ajatusten kanssa ja vielä tiedostaen sen, että toi oma ei oo ehkä se ihan sopivin itelle, ni ajatukset on synkkiä. Monet kerrat on tullu salaa haaveiltua helpommasta, mutta kun sit toi kakarakin on niin tärkee omalla tavallaan ja tiedän, että yhteistyö vois toimia jos pääsis tarpeeks valvovan silmän alle. Seuraavana hetkenä sitä haaveilee kuitenki siitä tasasemmasta ja yksinkertasemmasta kaverista.

    Nää on vaikeita mietteitä, mutta kuuluu lajiin. Ite oon päättänyt, että katon jos löytyis vuokraajaa avuks, jos ei löydy ni sit laitan keväällä hetkeks ratsutukseen jonka jälkeen myyn pois toivottavasti muutaman kisatuloksen kera.

    VastaaPoista
  18. Mulla oli maailman hienoin hevonen, tai eihän se oikeastaan mikään hieno ollut - mutta minulle se oli maailman hienoin. Nuori lämppärinraato, joka oli heti varsana loppuun ajettu ja täysin järkensä menettänyt, kun sen laittoi kärryjen eteen niin kyytiin ei lopulta uskaltanut enää ammattivalmentajakaan. Eikä siitä juoksijaksi ollut kun paljastui keuhko- ja sydänvikaa, sain sitten tämän neuvoteltua omaksi kun se oli kuitenkin minulle maailman hienoin hevonen. Sen kuntoon ja terveyteen nähden maksoin siitä aika suuren summan, mutta se ei koskaan tuntunut missään koska kyseessä oli juuri tämä hevonen.

    Ei siitä koskaan tullut ajettavaa, eikä ratsastettavaa - mutta kuljettiin narun kanssa lenkeillä pitkin metsiä. Tämän hevosen myötä lopetin itsekin ajon ja ratsastuksen, keskityin vain tähän hevoseen koska muut eivät yksinkertaisesti enää kiinnostaneet. Ja joka kerta hymyilytti, kun tätä hevosta vain harjasinkin. Vielä vuosienkin jälkeen olo oli kuin onnellisella pikkulapsella, kun sain riimun pukea tämän eläimen päähän. Sitten yhtenä iltana se löytyi tarhasta jalka katkenneena, lopetettavahan se oli, viimeiseen asti pidin itse kiinni kun hevonen ammuttiin tarhaansa.

    Sen jälkeen palo hevosharrastukseen katosi, toista hevosta ei koskaan tullut. Eikä varmasti tulekaan.

    VastaaPoista
  19. Heippa laura! Me tunnetaan takavuosilta, ja voin kertoa painineeni samojen ongelmien kanssa. Eteen tuntuu joka kulmasta tulevan raha ja se ettei resurssit riitä.

    Pidin elämäni ensimmäisen hevostauon, olin kokonaisuudessaan 6 kk poissa treenaamisesta. Uskoin tosissaan etten enää jaksa, en halua, enkä pysty antamaan näillä resursseilla enempää. Tämän aikana pari kertaa kävin auttamassa entisiä asiakkaita, eli ratsastustaukoa kokonaiduudessaan 4kk.

    Ensin oli tosi vapauttavaa. Mulla oli aikaa mihin vaan. Aikaa kului ja lopulta huomasin ettei aikaa ollutkaan. Vaikeeta oli sopeutua siihen että tekemiseen tottunut ihminen ei teekkään. Keksin sitten sijaisharrastuksia, millon mitäkin, kiipeilyä, juoksemista, salia, uintia, motocrossia.

    Ja mitä lopputulemaan päästään - jatkoin uudelleen vähän eri arvoilla ratsastusta - en sillä että miten pitkälle voin tällä rahalla päästä vaan miten kivaa on treenata. Ja motivaatio oli suurempi kuin koskaan. En saanut unta öisin kun mietin miten seuraavaksi hevostani ratsastaisin.

    Ja nyt - vuosi siitä kun päätin etten enää halua, olen lähdössä takaisin töihin hevosten pariin. Täynnä motivaatiota, täynnä intoa.

    Luulen että tunnistat mut tästä kommentista jos hetken mietit ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua :D mä mietin ja mietin kuka voisit olla mutta en saa päähäni... tutun kuuloista ja silti vierasta... laita mulle vaikka fb viesti niin saan tietää kuka oot ja voidaan jatkaa ajatusten vaihtoa :)

      Poista
    2. Nyt mä keksin!!! Oot Iina eikö vaan? :)

      Poista

En julkaise asiattomia ja törkeitä kommentteja. Arvostella saa, mutta se tulee tehdä asiallisesti ja hyvää kielenkäyttöä kunnioittaen. En myöskään julkaise kommentteja, jotka ovat osoitettu toisille kommentoijille.

Kiitos kun kommentoit ☺